Suomalaisten rakastava luontosuhde on myytti. Moottorikelkan öljyt valahtavat jänkhälle, verkot solahtavat norppavesiin ja akku unohtuu hiekkakuopalle. Onneksi meitä on vähän, muuten maa olisi pilattu.

Emma Kari hymyilee ja ottaa etunojan.

– Olen eri mieltä. Suomalaisten arvopohja on luonnon osalta varsin yhtenevä. Ihmiset ovat ympäristöstään ylpeitä ja haluavat, että siitä pidetään paremmin huolta. On jopa havaittavissa uutta heräämistä. Ymmärretään, että elämme ratkaisevia aikoja.

Täällä ei kansanedustaja ja valtuutettu Karin tarvitse ääntä madaltaa. Emme ole takamaiden Teboilin tupakkatilassa, vaan kalliolaisessa kahvilassa. Tänne, omien joukkoon hän tekee viikoittain maakuntamatkan, kotikentälle. Tai oikeastaan tämä on olohuone. Aviomies piipahtaa pöydässä, täällä oppi lapsikin kävelemään.

Politiikkaan karjalaisen kalastajasuvun tyttären ja ympäristötieteiden opiskelijan heitti meri ja huoli sen tilasta. Vesistöt ovat olleet agendan kärkipäässä, osoituksena vuonna 2012 ilmestynyt teos Kalavale – tyhjenevä meri ja ihmiset sen rannalla. Viimeistään asia varmistui, kun Kari esiintyi Suomi Areenalla leluhyljettä paijaten.

”Tieto siitä, että täällä ei saa toimia miten lystää, antaa kilpailuedun myös maailmalla.”

Vihreän maailmankuvan mukaisesti, ympäristöpolitiikka on kaiken keskiössä ja kaiken lähtökohta, alku ja loppu. Se on energia-maatalous-ilmasto-ruoka-kaupunki-kalastuspolitiikkaa.

Pienimmillään se puuttuu paistinpannun pesemiseen mökkirannassa.

– Vesistöt ovat käyttäytymisemme peili. Niihin päätyvät liikenteen päästöt, pyöräile tai käytä joukkoliikennettä. Lääkkeitä ja mikromuovia ei vedetä vessasta. Ruokaöljy ei kuulu järveen. Älä syö vain isoja petokaloja. Muuten pikkukalat lisääntyvät ja syövät eläinplanktonin. Kasviplankton jää ja rehevöityminen etenee. Eikä tuhota valuma-alueiden suojavyöhykkeitä ja kosteikkoja, Kari listaa.

 

Suurimmillaan se sorvaa kansainvälisiä sopimuksia

Erot EU-komission metsälinjauksien ja Suomen biomassaan panostavan politiikan välillä olivat syksyn otsikoita. Hallituksen mukaan metsien kasvu on käyttöä suurempaa teollisuuden investointien jälkeenkin ja suomalainen korpi säilyy hiilinieluna. Tutkijat pelkäävät monimuotoisuuden katoamista.

Yllätyksettömästi Kari nojaa jälkimmäisiin. Dikotomiaa elinkeino- ja ympäristöpolitiikan välillä hän pitää silti turhana.

Vauhtiin pääsee poliitikko. Sen kertoo kommentin neljä ensimmäistä sanaa.

– Kyse on siitä, että metsän arvo on ymmärrettävä metsänä. Tietysti käytämme vihreää kultaamme, mutta tuotannon tulee olla monipuolisempaa ja jalostetumpaa, ei avohakkuuta ja sellukattilaa.

Ympäristölainsäädäntö ei ole Karille rajoite, vaan talouden vipuvarsi.

– Tiukat kriteerit kannustavat yrityksiä puhtaiden ratkaisujen löytämiseen. Tieto siitä, että täällä ei saa toimia miten lystää, antaa kilpailuedun myös maailmalla. Suomi voi olla edelläkävijä kestävien menetelmien kehittäjänä.

Visiot vaativat varoja. Niitä olisi nipistettävissä yritystuista tai niitä voisi ainakin suunnata toisin.

– Nyt ne pönkittävät vanhaa, ympäristölle jopa haitallista tuotantoa. Vain noin yksitoista prosenttia on innovaatioita edistävää. On tuettava tulevaisuuden tekijöitä, sanoo Emma Kari ja lähtee tapaamaan yhtä. Suunnittelija on saanut Linnan juhlien mekon valmiiksi.

Se on valmistettu merestä kerätystä muovista.